Ajattelin alustaa kirjoitustani hyvin henkilökohtaisesti kertomalla omasta perheestäni. Minulla on kaksi poikaa, Joonas pian 12v ja Joel pian 10v. Elin lasteni kanssa kolmistaan useita vuosia, kunnes tapasin Markuksen kolmisen vuotta sitten. Lasteni isällä on lapsia uudesta liitosta ja he asuvat meitä lähellä, ja lapset tapaavat isäänsä useasti joka viikko.Olemme hyvin paljon ns laajennettu perhe. Kaikille osapuolille tässä yhteisössä on tärkeintä lasten hyvinvointi, oli ne omia tai ei.  Lapseni ja minä vierailemme poikien isän luona Pohoojanmaalla usein ja se ex-anoppila on minullekkin rauhan tyyssija. Minun äitini käy sienessä ex-mieheni puolison kanssa. Haluamme olla oma erikoinen perhe. Perhe voi olla perhe ilman verisiteitä. Vanhin poikani Joonas on erityislapsi. Hänellä on ADHD ja touretten sydrooma. Lieviä kumpikin, mutta läsnä, joka päivä, kotona ja arjessa. Jokaisessa kodissa. Ongelmista huolimatta Joonaksella on suuri vahvuus - empaattisuus.

Alustukseni johtaa todellakin johonkin smiley. Poikani Joonas sanoi minulle tänään että "äiti, minä haluan olla isona juuri kuin sinä". Kommentti yllätti, koska kaiken kiireen lomassa en usko juurikaan aina, että kukaan haluaisi olla kuten minä - ihminen joka kokee että ei ikinä riitä mihinkään ja haluaisi olla enemmän. Kysyin että mitä tarkoitat? Joonas sanoi, että hän haluaa autta näitä koiria Espanjassa ja hänestä on hienoa kertoa kavereille mistä meidän upeat koirat on ja että "äiti ja sen kaverit auttaa niitä". Joonas on käynyt tarhoilla Espanjassa ja pyysi että seuraavan kerran voisi tulla taas mukaan. Sopii, sanoin. Joonas on kirjoittanut koulunsa lehtiin juttuja koirista Espanjassa. Meidän koirien tarinoita ja miksi ne ovat meillä. Ja että nämä entiset katurakit, hylkiät ovat meidän perhettä. Joonas sanoi minulle että "äiti, minä haluan kanssa olla isona osa Espanjan Koiria ja etsiä koirille koteja".

Juttelin Miian kanssa äsken ja sanoin että meillä ei ole huolta, kun me jäämme eläkkeelle niin työllä on jatkaja - Joonas haluaa oppia ja jatkaa yes. Tunnen äärimmäistä ylpeyttä että olen kasvattanut pojastani ihmisen joka haluaa jatkaa jotain mitä Miia on aloittanut ja me muut rakentaneet myöhemmin. Ehkä hän vaihtaa vielä moneen kertaan asioita mitä haluaa tehdä kuten lapsena ja nuorena kuuluukin, mutta se ei vie pois sitä ylpeyden tunnetta että minä olen vaikuttanut tähän ihmiseen yhdessä muiden kanssa niin voimakkasti että hän näkee meidät esimerkkinä jota haluaa jatkaa.  Mekin olemme omalla tavallamme perhe tässä yhdistyksessä. Perheillä on aina yhteinen intressi ja tällä perheellä se on se koirien auttaminen ja toistemme tukena seisominen. Emme mekään aina kaikesta ole samaa mieltä tai purematta niele kaikkia toistemme tekemisiä, emmekä aina muista huomioida toisiamme. Eikä tarvitsekkaan, sillä olemme myös omia ihmisiämme joilla kaikilla on omat tapamme. Kuten kaikissa perheissä. Mutta me myös tuemme toisiamme ja luotamme toistemme vahvuuksiin. Toinen osaa jotain paremmin, toinen tietää enemmän. Yksi ottaa lastia toiselta kun toinen sanoo että nyt on liikaa harteilla. Yksi on se kovaäänisempi, toinen puurtaa taustalla. 100% arvokkaita kaikki kuten missä tahansa perheessä.

Eräs entinen kolleegani sanoi kerran että hänestä on hienoa, kun joku osaa tehdä jotain hyvin ja taputtaa selkään itseään sen vuoksi. Koen että jokainen joka on vaikuttanut toiseen ihmiseen omalla esimerkillään niin että tämä toinen on päättänyt avata kotinsa ja sydämensä kodittomalle koiralle ansaitsee taputuksen selkään. Ja kiitoksen. Ja myös ne kaikki jotka jakavat tietoa eteenpäin - nykyisille ja tuleville sukupolville.

Joonas kylänraittipodencon kanssa Espanjassa.










Terveisin ylpeä äiti, Kati